Olen ollut OLKAssa viimeisen kirjotuksen jälkeen kaksi kertaa ja tänään kolmennen kerran. Yhden päivän sisältö oli lähinnä huonokuntoisia miehiä, jotka eivät tunnustaneet voivansa niin huonosti, ettei voimat oikein olisi kantaneet perille asti. Auttaa ei saanut....kyllä minä pärjään-asennetta riitti, vaikka vaimo rinnalla olisi ollut eri mieltä ja auttajana seisoin vieressä. Toki oli apua vastaanottavia ja kiitollisiakin liikkeellä.
Toisena päivänä oli kaksi sydänsarkoidoosilaista tutkimuksissa miestensä kanssa, joten meitä oli iso piiri keskustelemassa keskellä käytävää. Muuten päivä oli lähinnä ohjailua oikeisiin paikkoihin.
Tänään oli hytävän kylmä tuuli ja lunta oli uudelleen sadellut eli talvi oli palannut. Ohjailin potilaita oikeisiin paikkoihin. Jalkojen kramppaaminen liikutteli miestä aulassa. Hän kertoi olleensa useita kertoja leikkauksissa, missä käsien verisuonia oli siirretty jalkoihin. Hän näytti käsivarsissaan olevat pitkät arvet. Siirrettyjen suonien tilalle ei oltu laitettu mitään, kun kuulemma veri etsii toiset reitit kululleen. Vanha herra naisen kanssa tuli huonosti liikkuen rollaattorilla vähän väliä pysähdellen. Naisellakin, joka osoittautui miehen tyttäreksi, oli kävelykeppi. Tarjouduin etsimään pyörätuolin liikunnan parantamiseksi.Siirtyminen rollaattorista pyörätuoliin sai miehen hermostumaan ja tytär totesi, että paniikkihäiriö. Kun he palasivat lääkäristä, saatoin heidät ulos asti taksille hyytävän tuulen tunkeutuessa vaatteitten läpi.
Kävimme välillä hakemassa toimistosta muutaman pois heitettävän lastenkirjan ja menin sitten kahville. Annoin kassalle kahvilappuni. Ihmettelin, miksi kassa alkoi kynällä laskea sämpylän ja kahvin hintoja yhteen. Hän siinä laskiessa mutisi, että tästä tulee vähän maksettavaa. Totesin, ettei ole ennenkään tullut. Hän kysyi toiselta myyjältä, miten tämä homma on. Toinen kurkkasi kulman takaa sämpylääni ja totes: joo, tasaraha. Livahdin saman tien pois tiskiltä ja kassa jäi seisomaan sinne kuin H allakan laidalla. En tiedä, selittikö kukaan hänelle tätä systeemiä.
Mustalaisia oli runsaasti liikkeellä. Yksi iäkäs mustalaisnainen seisoi kauan kioskissa. Vihdoin varmaan tunnin pelaamisensa jälkeen alkoi kuulua rahan klapina ja mummo sai pelin syöksemään rahaa. Sama tapahtui toisenkin kerran, mutta koska hän oli jo kerran sen tyhjentänyt, ei rahaa kilissyt enää niin pitkään.
Ovien luona setä kyseli sairaalan työntekijältä neurologiselle poliklinikalle tietä. Työntekijä ei ollut varma ja riensin avuksi. Vein sedän oikeaan osoitteeseen. Mies oli punaposkinen, kauan kylmässä ulkoilmassa kävellyt. Hän kertoi, että ikkunasta ulos katsoessaan siellä näytti niin hyvältä keliltä ja laittoi vähän liian vähän vaatteita päälleen, mutta siellä olikin kylmä. Hän ei tuntenut kaupunkia ja oli jäänyt liian kauas sairaalasta Mannerheimintiellä ja oli joutunut kävelemään pitkään. Nyt oli kylmä.
Nuori mies tuli kertomaan, että käytävässä istuu nainen, joka ei löydä osastolleen. Kävin naisen nimen kysymässä ja sain neuvonnasta tietää, missä hänen osastonsa oli. Menin hänen mukanaan, että hän varmasti osaa perille ja sieltä tulikin hoitaja vastaan....koti löytyi.
